Päässäni ei pitkään aikaan ole ollut monimutkaisia tai syvällisiä ajatuksia, joita olisin täällä halunnut jakaa muutamien blogia seuraavien tuttavieni kanssa. On kummallista, että välillä ihminen tuntee tarvetta tutustua enemmän itseensä ja sitten taas välillä pelkkä arkinen elämä ilman sen kummempia ajatuksia antaa kaiken sen tarpeellisen.
Nyt juuri ajattelen itsessäni erästä asiaa. Olen hyvin sosiaalinen ihminen ja kliseisesti sanottuna tulen toimeen monien erilaisten ihmisten kanssa. Jos taas asiaa tarkistellaan syvemmältä omaa persoonaani en ehkä olekaan niin sosiaalinen. Tällä hetkellä ihmiset, joille omaa sisimpääni haluan avata enemmän on laskettavissa yhden kämmenen sormilla. Toisaalta taas saatan avata ystävällisyyttä, joka kumpuaa syvältä sydämestäni, täysin tuntemattomallekin ihmisille (heitä en laske lukuun mukaan).
Tapasin hiljattain ihmisen, jolle olisin halunnut antaa ylimääräisen palasen minua itseäni. Toisaalta en tunne vielä häntä kovin hyvin, enkä ole varma onko hän kiinnostunut kuulemaan pieniä yksityiskohtia minun maailmankuvastani ja ajatuksistani erilaisia asioita kohtaan.
Miksi ihminen kokee tarpeen kertoa omaa maailmankuvaansa toiselle ihmiselle? Entä mikä saa toisen ihmisen kiinnostumaan toisen ihmisen henkilökohtaisista tarinoista? En tiedä. Enkä tiedä olisiko elämä yhtään sen nautinnollisempaa, vaikka nuo vastaukset saisin eteeni tässä ja nyt.
torstai, 18. lokakuu 2007
Ajatuksia
perjantai, 26. tammikuu 2007
Talvi on tullut
Onkin kulunut jo hieman aikaa edellisestä kirjoituksestani. Uusi vuosi on vaihtunut ja talvi on vihdoin tullut tänne etelä-Suomeenkin. Tammikuussa vietimme kanini 9-vuotis synttäreitä ja heti perään poikaystäväni juhlapäivää.
Elämä sujuu mallikkaasti. Poikaystäväni sai itselleen mainion opiskelupaikan, olemme hankkimassa omaa asuntoa ja viihdyn työssäni. Selkä on hieman vaivannut, loukkaannuin joogassa aika pahasti. Nyt toivutaan ja ensi kerralla treenataan varovaisemmin.
Olemme hankkimassa perheeseemme uutta koiraa Ruutille ja meille kaveriksi. Odotan sitä innolla. Tuttavamme ajattelevat minua varmaan ihan hulluksi, onhan meillä eläimiä pian jokaiselle kädelle. Mutta ainakin rapsutuksia riittää vielä ihan jokaiselle.
Työhuoneeni ikkunasta näkyy luminen katto ja hiljalleen alas leijuvia lumihiutaleita. Lumihiutaleita katsellessa tulee niin rauhallinen olo.
Elämä sujuu mallikkaasti. Poikaystäväni sai itselleen mainion opiskelupaikan, olemme hankkimassa omaa asuntoa ja viihdyn työssäni. Selkä on hieman vaivannut, loukkaannuin joogassa aika pahasti. Nyt toivutaan ja ensi kerralla treenataan varovaisemmin.
Olemme hankkimassa perheeseemme uutta koiraa Ruutille ja meille kaveriksi. Odotan sitä innolla. Tuttavamme ajattelevat minua varmaan ihan hulluksi, onhan meillä eläimiä pian jokaiselle kädelle. Mutta ainakin rapsutuksia riittää vielä ihan jokaiselle.
Työhuoneeni ikkunasta näkyy luminen katto ja hiljalleen alas leijuvia lumihiutaleita. Lumihiutaleita katsellessa tulee niin rauhallinen olo.
sunnuntai, 19. marraskuu 2006
Ajattale mitä ajattelet
Kierrellessäni kauppakeskuksien muotiliikkeitä, törmään joskus viimeisen päälle puettuihin äiti-tytär parivaljakoihin. Tai nuoriin parikymppisiin naisen alkuihin, jotka ostavat kasseittain krääsää. Mietin millaisista ajatuksista heidän maailmankuvansa koostuu.
En tiedä. Ulkonäön perusteella ei voi koskaan lukea toisen ajatuksia, vaikka esimerkiksi vaatetuksemme viestittääkin aina ihmisestä jotakin. Silti minun on pakko kurtistaa kulmakarvojani, sillä epäilykseni on jo herännyt.
Hyvä on, myönnän. En ole itsekään ihanneminäni kaltainen. Juon cocacolaa, sitä epäeettisintä versiota. Käsirasvani on eläimillä testaavan yrityksen valmistamaa. Enkä kierrätä edes mehutölkkejä. Mutta ainakin ajattelen ihan hemmetisti. Kysymys kuuluukin, parantaako ajattelu maailmaa? Ehkä ei, mutta ainakin minun on helpompi olla tiedostavana yksilönä. En vain pysty huumaamaan aivojani tiedottomaan tilaan viikonlopusta toiseen -sellaistakin kun tapahtuu.
maanantai, 23. lokakuu 2006
Tyhjä aukko
Ajoittain mieltäni ja kehoani kolottaa tyhjä aukko. Se tuntuu keskellä rintakehää kehossani. Olen yrittänyt täyttää sitä erilaisilla asioilla. Ja välillä aukko onkin lähes olematon -täysi. Sitten se joskus repeää ja saattaa kasvaa nyrkin kokoiseksi. Silloin tunnen itseni surulliseksi. Tunnen kaipaavani ihmisiä, jotka olen menettänyt läheltäni. Ja kun kerron heille ikävästäni, he eivät ymmärrä mitä ikävöin.
Yksitellen, ihminen kerrallaan, lakkaan ikävöimästä aikanaan. Kun ymmärrän, ettei juuri se ihminen ollutkaan minulle sopiva. Mutta se kestää aikansa. Viikkoja, kuukausia, vuoden. Ja vaikka minulla onkin oma rakkaani, ikävöin joskus ihmistä, jonka kanssa tunsin erilaista sielunkumppanuutta, jota en ole koskaan aiemmin kokenut.
Tai sitten tunteet vain värittävät todellisuutta. Se kummallinen tunne saa toisen ihmisen tuntumaan itselleen juuri sopivalta ja oikealta, vaikkei hän olisikaan. Kokee yhteenkuuluvuutta, jota ei oikeasti ole kuin pienen hetken.
tiistai, 10. lokakuu 2006
"Ei tästä kuitenkaan tule mitään" -asenne oksettaa
Suru alkaa vaihtua vihaan ja ärtymykseen. Ihailemani toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin viime viikonloppuna. Kirjoitin asiasta kahdelle foorumille ja suurinosa vastauksista joita kirjoitukseni sai oli "ei Venäjän asioihin kannata puuttua" -ajatuksen sisältäviä.
Ajattelevatko nämä kirjoitukseeni vastaamat ihmiset ensimmäisen takaiskun kohdatessan "ei tästä kuitenkaan tule mitään"? Pitävätkö he ansaitsamansa rahat itsellään tuhlaten ne turhuuksiin, ettei vaan rahaa pääsisi menemään siihen "kamalaan maailman parantamiseen"? Keitä nämä ihmiset ovat? Eivät ainakaan minun lähipiiriini kuuluvia.
Millainen tämä maailma olisikaan jos Anna Politkovskajan kaltaiset ihmiset puuttuisivat kokonaan? Pelkkä ajatuskin siitä kuvottaa minua suuresti. Minä aion antaa oman panokseni sen eteen ettei rohkean Anna Politkovskajan työ jää tähän.
