Ajoittain mieltäni ja kehoani kolottaa tyhjä aukko. Se tuntuu keskellä rintakehää kehossani. Olen yrittänyt täyttää sitä erilaisilla asioilla. Ja välillä aukko onkin lähes olematon -täysi. Sitten se joskus repeää ja saattaa kasvaa nyrkin kokoiseksi. Silloin tunnen itseni surulliseksi. Tunnen kaipaavani ihmisiä, jotka olen menettänyt läheltäni. Ja kun kerron heille ikävästäni, he eivät ymmärrä mitä ikävöin.

Yksitellen, ihminen kerrallaan, lakkaan ikävöimästä aikanaan. Kun ymmärrän, ettei juuri se ihminen ollutkaan minulle sopiva. Mutta se kestää aikansa. Viikkoja, kuukausia, vuoden. Ja vaikka minulla onkin oma rakkaani, ikävöin joskus ihmistä, jonka kanssa tunsin erilaista sielunkumppanuutta, jota en ole koskaan aiemmin kokenut.

Tai sitten tunteet vain värittävät todellisuutta. Se kummallinen tunne saa toisen ihmisen tuntumaan itselleen juuri sopivalta ja oikealta, vaikkei hän olisikaan. Kokee yhteenkuuluvuutta, jota ei oikeasti ole kuin pienen hetken.