Minulla on ollut poikaystäväni kanssa erimielisyyksiä jo jonkin aikaa. Miksi jo kohta kolmekymmentä vuotta täyttävälle poikaystävälleni tietokonepelit menevät ajoittain tyttöystävän edelle? Miksi poikaystäväni ei hanki itselleen hyvää ja mieluista työpaikkaa? Miksi poikaystäväni tupakoi, vaikka kärsii astmaoireista? Joskus nämä mieltäni askarrattuavat asiat on vain jätettävä sikseen ja ymmärretävä, että minun on turha hakea onneani toisen ihmisen kautta.

Entäpä mikä minut sitten oikeasti tekeekään onnelliseksi? Rakkaus. Kumppani, joka kantaa puolet suhteemme vastuusta. Oma koti. Rakkaat eläimeni. Mielekäs tekeminen. Lähimmäisistä välittäminen.

Ja nyt huomaankin, tätä tekstiä kirjoittaessani, että itseasiassa olenkin melko onnellinen. Jos arvioisin onnellisuuttani asteikolla 1 - 10 sanoisin olevani kohdassa 9 . Se on melko hyvin. Ja se onni tulee sisältäni nyt, kun ymmärrän miten vähän tyytyväiseen ja rauhaisaan oloon tarvitaankaan.

Uskaltaisinko minä sitten elää itsekseni? Uskaltaisinko minä ostaa sen oman kodin ihan itsekseni? Kyllä minä uskaltaisin. Ja jos tähän asti olen jo päässyt, pääsen varmasti paljon pitemmällekin.

Minun kannattaa siis todella toteuttaa haaveeni ja päästää rimpuilevasta poikaystävästäni irti. Antaa hänen elää vierelläni jos hän siihen kykenee ja jos ei, voin luottavaisin mielin ottaa askeleen kohti sitä oikeaa.

Oliko tämä kaikki jo aivan liian kliseistä? Häpeän, kun mieleni ei oivaltanutkaan tämän merkityksellisempää tietoa.